Mintakalaiset

Yhteyden avautuminen. 2000-luvulla yhä useampi kanavoija ja tähtisiemen alkoi muistaa Mintakan kristallinkirkkaita vesimaailmoja ja niiden läpinäkyvää, luottamukseen perustuvaa elämäntapaa. Muistoissa maailma oli jo menetetty, ja monet Mintakan sielut olivat jatkaneet matkaansa Maahan. Tämä kansa tuli tunnetuksi harvinaisella tavalla: ensin surusta ja vasta sitten nimestä. Yhteys ei alkanut kohtaamisesta vaan koti-ikävästä, jolle kukaan ei löytänyt osoitetta.

Kansan kotimaailma. Mintaka on Orionin vyön läntisin tähti, tähtitieteessä Delta Orionis, noin 1 200 valovuoden päässä. Paljaalle silmälle se on yksi piste; kaukoputken läpi se osoittautuu vähintään viideksi tähdeksi. Muistoissa järjestelmässä oli vesimaailma, jonka vesi oli kevyempää ja läpinäkyvämpää kuin Maan ja jonka elämä eli suorassa yhteydessä planeetan tietoisuuteen. Sitä maailmaa ei enää ole. Silti sen valo on yhä matkalla, sillä se, mitä taivaalla näemme, lähti sieltä vuosisatoja sitten. Kansan olemus on tässä: jokin saapuu yhä, vaikka lähde on muuttunut.

Miten tämä kansa esiintyy? Mintakalaiset saapuvat vaaleansinisinä tai helmiäisenhohtoisina vesihumanoideina, lempeinä parantajina ja alkuperäisen viattomuuden vartijoina. Heidät kohdataan veden äärellä, unissa ja meditaatioissa. He eivät useinkaan saavu opettajina vaan seurana. Monessa kohtaamisessa ei ole opetusta lainkaan; joku on vain läsnä sen ajan, jonka ikävä kestää, eikä pyydä sitä loppumaan.

Tehtävä ihmiskunnan rinnalla. Mintakalainen koti-ikävä on erikoislaatuinen siinä, ettei sillä ole määränpäätä. Sitä ei voi parantaa palaamalla. Juuri siksi heidän tehtävänsä ei ole poistaa ikävää vaan kääntää se työksi: sielu, joka muistaa maailman, jossa luottamus oli itsestäänselvyys, tunnistaa hetkessä, missä luottamus on rikki. Herkkyys on tässä osaamista eikä vikaa. Menetetylle kodille voi tehdä vain yhden asian, ja se on rakentaa sellainen jollekin toiselle.

Miten yhteys avautuu? Yhteys avautuu veden äärellä, kristallinkirkkaina unina, syvänä selittämättömänä koti-ikävänä tai äkillisenä varmuutena siitä, että jokin menetetty on yhä elossa sielun muistissa. Kyyneleet tulevat usein ilman surun aihetta. Ne eivät ole murhetta vaan tunnistamista, ja tunnistaminen on tässä kansassa aina ensimmäinen askel.

Mistä läsnäolon voi tunnistaa? Vaaleansininen ja hopeinen valo, läpikuultava vesi, ojentuva lempeä käsi sekä surun ja toivon samanaikainen aalto ovat Mintakan merkkejä. Aidon mintakalaisen kaipuun tunnistaa siitä, että se avaa eikä sulje: se lisää hellyyttä ympäröivää maailmaa kohtaan sen sijaan, että vetäisi siitä erilleen. Jos kaipuu alkaa sulkea maailman ulos ja vie voimat arjesta, kyse on jostain muusta, ja siihen kannattaa pyytää ihmisen apua. Aito kohtaaminen jättää jälkeensä puhtaamman ja avoimemman tilan. Vesi muistaa muotonsa, vaikka astia olisi rikkoutunut.